Puheenjohtajien blogi/Ordförandenas blogg

Arvokas opettaja

Keskiviikko 4.9.2019 klo 8:35


”Vielä tällainenkin projekti tälle lukuvuodelle! Milloin me oikein saadaan keskittyä perustyöhön ja oppilaiden opettamiseen?” Tällainen lause on varsin tuttu opettajien suusta viimeisten vuosien aikana. Varhaiskasvatuksen ryhmäkokojen kasvaminen, perusopetuksen inkluusio, erityisesti lukiokoulutuksen lisääntynyt digitalisaatio, ammatillisen koulutuksen ja korkeakoulujen rahoitusleikkaukset ovat lisänneet opettajien työtaakkaa ja uuvuttaneet - puhumattakaan muista uudistuksista ja projekteista. Jatkuva muutos on tullut esille muun muassa opettajien työolobarometrin tuloksissa.

Yhteiskunta tukeutuu vahvasti koulutukseen silloin, kun yhteiskunnassa on jokin ongelma tai kehittämisen tarve. Opettajina voimme olla ylpeitä siitä, että yhteiskunta luottaa meihin ja kykyihimme löytää ongelmiin ratkaisuja.  Mutta vaikeampi ongelma opettajille tulee siitä, että edellä mainittujen ongelmien ratkaisemiseksi ei anneta riittäviä työkaluja, resursseja. Koska pysyviä resursseja koulutukseen on yhä vaikeampi saada, kehitetään projekti tai hanke, jonka kautta uskotaan ratkaisun löytyvän. Mutta miten käykään? Ensin tehdään paljon töitä projektin rahoituksen saamiseksi, kootaan projektiryhmä, mietitään ja pohditaan asiaa, pidetään seminaareja ja työpajoja, löydetään ratkaisumalleja ja uusia toimintatapoja, kirjoitetaan väli- ja loppuraportti. Pahimmillaan kaiken tämän jälkeen projektin hyvät tulokset haudataan, koska projektin tuotoksena saadut hyvät käytänteet maksaisivat liikaa. Lopputulema turhauttaa kaikkia. Termi hankehumppa kuvaa hyvin tätä poukkoilevaa projektien ja hankkeiden sekamelskaa.

Monet lapsiin ja nuoriin kohdistuvat projektit tarvitsevat opettajia, koska aikuisista opettajat ovat vanhempien jälkeen eniten läsnä lasten ja nuorten elämässä. Onneksi on opettajia, jotka jaksavat lähteä mukaan erilaisiin kehittämisprojekteihin. Monesti on pakkokin lähteä, koska projekteista saatava lisäraha houkuttelee, kun samaan aikaan opetukseen käytettävät resurssit vähenevät ja palkka sitä kautta pienenee.

Välillä itseä häiritsee, että arvostus projekteja ja hankkeita kohtaan on monesti suurempi kuin luokassa tapahtuvaa opetusta kohtaan. Minusta tuntuu, että liian usein opettajien luokassa tapahtuvaa perustyötä vähätellään ja pidetään ”vanhanaikaisena”. Nykyaikaisen opettajan kun tulisi tehdä opetuksessaan erilaisia projekteja, ottaa haltuun digitaalisuus monipuolisesti ja tehdä yhä enemmän yhteistyötä suuntaan jos toiseenkin. Katoaako tässä kaikessa kehitystyössä fokus oppilaasta johonkin muualle, epäoleelliseen? Pidetäänkö omia projektejaan aktiivisesti esille tuovia opettajia muita parempina?

Tähän ei varmasti oikeaa vastausta ole olemassa. Mutta seuraavasta olemme varmasti yhtä mieltä: jokainen opettaja, joka tekee työtään suurella sydämellä ja omilla vahvuuksillaan, on arvokas. Kalle, joka saa oppilaat innostumaan lukemisesta ja kirjoittamisesta. Liisa, jolla on kykyjä innostaa oppilaat matematiikan saloihin. Pekka, joka saa luokan hiljaisimmat rohkaistumaan yhteistyöhön muiden oppilaiden kanssa. Ja Maija, joka on elementissään päästessään oppilaiden kanssa ulos oppimaan. Kollega, joka arvostaa ja välillä huomaa kehaista työkaveriaan, on arvokas. Opettaja, joka huomaa tukea työkaveriansa hänen heikkona hetkenään, on arvokas.

Uskon, että jokainen opettaja kehittää ja haluaa kehittää opetustaan, kunhan siihen annetaan aikaa. Aina ei tarvita hankkeita tai projekteja vaan työrauhaa, joka lisää myös opettajien työhyvinvointia. Siksi työnantaja, joka luottaa opettajiinsa ja takaa heille riittävät resurssit sekä työrauhan opettamiseen ja kehittämiseen, on erityisen arvokas.

Hyvää alkanutta lukuvuotta kaikille opettajille, jotka teette arvokasta työtä paremman tulevaisuuden eteen jokaisena päivänä.

Kari Nieminen
puheenjohtaja
OAJ Pohjanmaa

Bästa lärare

”Ännu ett projekt för det här läsåret! När ska vi få koncentrera oss på vårt arbete och på att undervisa eleverna?” Det här låter bekant och har hörts från många lärares mun under de senaste åren. Gruppstorlekarna inom småbarnsfostran ökar, den grundläggande undervisningen blir inklusiv och digitaliseringen ökar i synnerhet i gymnasiet. Nedskärningarna i finansieringen av yrkesutbildningen och högskolorna har ökat lärarnas arbetsbörda och gjort dem utmattade – för att inte tala om andra reformer och projekt. De ständiga förändringarna har kommit fram bland annat i resultaten för lärarnas arbetslivsbarometer.

Då det uppstår problem eller ett behov av utveckling i samhället, stöder man sig starkt på utbildningen. Som lärare kan vi vara stolta över att samhället litar på oss och på vår förmåga att hitta lösningar på problemen. Men för lärarna själva blir det problem då de inte tilldelas tillräckligt med verktyg och resurser för att lösa problemen. Eftersom det blivit allt svårare att få resurser för utbildningen har man börjat utveckla projekt som man tror ska kunna lösa problemen. Men vad händer? Först utför man mycket arbete för att få finansiering för projektet, skapar en projektgrupp, funderar på saken, håller seminarier och workshoppar, hittar lösningsmodeller och nya handlingssätt och skriver mellan- och slutrapporter. I värsta fall begravs de goda resultaten av projektet eftersom de goda praxis som man kommit fram till skulle kosta för mycket. Utfallet är frustrerande för alla. Denna virriga röra av projekt kallas beskrivande för ’hankehumppa’ på finska (på svenska kunde man kanske tala om projektpolka).

Många projekt som riktar sig till barn och unga behöver lärare, eftersom lärarna är de vuxna som tillbringar mest tid med barnen efter föräldrarna. Lyckligtvis finns det lärare som orkar delta i olika utvecklingsprojekt. Ofta är de även tvingade att delta eftersom de pengar som projekten ger är lockande. Samtidigt minskar resurserna för undervisningen och på så sätt blir lönen mindre.

Ibland stör det mig att uppskattningen för projekt ofta är större än för den undervisning som sker i klassen. För mig känns det som att det arbete som lärarna utför i klassen förminskas och anses vara ”gammalmodigt”. En modern lärare borde nämligen genomföra olika projekt i undervisningen, ha kontroll över digitala möjligheter och driva allt mer samarbete i många olika riktningar. Innebär allt detta utvecklingsarbete att fokus flyttas från eleven någon annanstans, till något oväsentligt? Anser man att lärare som aktivt driver egna projekt är bättre än andra lärare?

Det finns säkert inget rätt svar på det här. Men vi kan åtminstone vara överens om att varje lärare som arbetar med stort engagemang och utnyttjar sina egna styrkor är värdefull. Kalle som får eleverna intresserade av att läsa och skriva. Liisa som har en förmåga att få eleverna att inspireras av matematikens hemligheter. Pekka som får de tystaste eleverna i klassen att våga samarbeta med andra elever. Och Maija som är i sitt element då hon får undervisa barnen utomhus. En lärare som uppskattar och ibland kommer ihåg att berömma sin kollega är värdefull. En lärare som stöder sin kollega i en svag stund är värdefull.

Jag tror att varje lärare utvecklar och vill utveckla sin undervisning så länge hen får tid för det. Det behövs inte alltid projekt, utan arbetsro som ökar lärarnas välmående i arbetet. Av denna orsak är en sådan arbetsgivare som litar på sina lärare och garanterar dem tillräckliga resurser och arbetsro för undervisning och utveckling speciellt värdefull.

Jag önskar alla lärare en bra fortsättning på det nya läsåret. Ni utför varje dag ett värdefullt arbete för en bättre framtid.

Kari Nieminen
ordförande
OAJ Österbotten