Sipilän hallituksen aikana toteutetun ammatillisen koulutuksen reformin käynnistämä ja rahoitusleikkauksien viimeistelemä alamäki on saanut olla liiaksikin piilossa julkisuudelta. Orastavaa yritystä nostaa asioita keskusteluun oli havaittavissa reformia seuranneina vuosina, mutta valitettavasti asia hautautui koronavuosien ja niitä seuranneen Venäjän hyökkäyssodan jalkoihin.
Nyt kun asia on uudelleen tapetilla, on aika vaikuttaa kaikilla mahdollisilla rintamilla siihen, että saamme suomalaisen ammatillisen koulutuksen uuteen nosteeseen nykyisestä alennustilasta. Vielä 2000 -luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Suomessa oli kiistatta yksi maailman laadukkaimmista ammatillisen koulutuksen järjestelmistä. Valitettavasti kävi niin kuin monta kertaa historian aikana on saatu todeta, että toimivaa järjestelmää lähdettiin korjaamaan ja saatiin se hajotettua. Olisiko nyt aika tunnustaa tosiasiat ja ryhtyä toimeen ongelmien suitsimiseksi?
Sen lisäksi, että pelkästään rahoituksen tasosta oltaisiin huolissaan, tulisi kiinnittää huomiota siihen, kuinka rahoitus käytetään ja kohdennetaan. Ammatillisen koulutuksen rahoitusta tullaan jatkossa painottamaan entistä enemmän suorituksiin – niin tutkintoihin kun tutkinnon osiin, perusrahoituksen merkityksen pienentyessä. Jo tämä seikka on ristiriidassa oppivelvollisuuden pidentämisen tavoitteiden kanssa, kun verrataan rahoitusajureita siihen hajontaan valmiuksissa, jolla perusopetuksen päättäneet tulevat ammatillista perustutkintoa suorittamaan. Motivoituneiden, opintojaan sujuvasti suorittavien vastapainona on kasvava joukko niitä, joilla on suuria puutteita pohjatiedoissa, opiskelumotivaatiossa ja elämänhallinnassa puhumattakaan työelämätaidoista. Näille opiskelijoille ei ole iloa nopeasta valmistumisesta ja alle tavoiteajan tehdyistä tutkinnoista.
Oma lukunsa ovat lisäksi he, jotka eivät ole koulukuntoisia. Mitään yksiselitteistä ja toimivaa järjestelmää ei heille tällä hetkellä ole.
Suomi on aiemmin tullut tunnetuksi korkeiden oppimistulosten lisäksi siitä, että osaamisen tason vaihtelu on ollut verrattain pientä, eikä esimerkiksi sosioekonomisen taustan vaikutus ole näyttäytynyt niin suuresti kuin monissa muissa maissa. Ikävä kyllä suunta on viime vuosina ollut alaspäin. Oppimistulosten laskun lisäksi tasoerot ovat lisääntyneet. Ammatillisessa koulutuksessa tähän on vaikuttanut suuresti nykyisen osaamisperusteisen järjestelmän puutteet. Kun opintoja suoritetaan enemmän työelämässä, tulee haasteeksi monipuolisen ja kattavan osaamisen varmistaminen. Työpaikoilla ollaan yleensä kiinnostuneita siitä, mitä osaamista kyseisessä työssä tarvitaan, ei niinkään siitä, mitä osaamista ammatillinen tutkinto kokonaisuudessaan sisältää. Opiskelijat joutuvat hyvinkin eriarvoiseen asemaan opintojen aikana riippuen siitä minkälaiseen työelämässä oppimisen paikkaan sattuu pääsemään. Työpaikoilla on myös omat tulostavoitteensa. Ne harvoin mahdollistavat ylitsepursuavia resursseja opiskelijan ohjaamiseen – päinvastoin työpaikoilla oletetaan opiskelijan jo osaavan monia sellaisia taitoja joita työssä tarvitaan.
Koska työelämässä hankittava osaaminen on eri opiskelijoilla erilaista, lääkkeeksi on tarjottu lisää byrokratiaa opintojen suunnitteluun ja osaamisen osoittamisen. Jos (ja kun) monikymmenpäisen opiskelijaryhmän opiskelijat ovat keskenään eri tilanteessa osaamisen suhteen, ei tarvinne ihmetellä sitä, että valmistuvien opiskelijoiden osaamistasossa on eroja. On absurdia väittää, että tällainen kokonaisuus pysyisi jollakulla hallussa niin että laatu säilyy. Kun yhtälöön lisätään nuorten koulutuksessa se tosiseikka, että 16-18 vuotiaan nuoren oppivelvollisen itseohjautuvuuden taso ja kyky ottaa vastuuta omien opintojen suunnittelusta on parhaimmillaankin rajallinen, alkaa tilannekuva ammatillisen koulutuksen haasteista ja nykytilasta kirkastua.
Leikkauksienkin jälkeen ammatilliseen toisen asteen koulutukseen käytetään Suomessa yli 2 mrd euroa. Tällä panostuksella on mahdollista päästä hyviin tuloksiin, kunhan tosiasiat tunnustetaan ja tehtyjen virheiden korjaaminen aloitetaan. Nyt on ammatillisen koulutuksen kunnian palauttamisen aika. Suomessa on alueellisesti kattava, monipuolinen ja työelämälähtöinen koulutuksen järjestäjien verkosto. Palautetaan opetus ja arviointi sinne, minne se kuuluu – koululle! Palautetaan ennakoitava, selkeä, ja riittävä rahoitus, joka mahdollistaa koulutuksen järjestäjille työrauhan. Palautetaan toimivat tutkintojen perusteet, jotka varmistavat koulutuksen laadun ilman turhaa byrokratiaa.
