Sydän versus järki

Pääsiäisen jälkeen vierailin opiskelijaryhmän kanssa Krakovassa ja Auschwitzissa Puolassa. Matka oli monin puolin antoisa. Laajasta ja ajoittain henkisesti raskaasta ohjelmasta huolimatta tunnelma oli suurimmaksi osaksi mahtava. Uuden oppimisen lisäksi opimme myös tuntemaan toisemme paremmin. Matka opiskelijoiden seurassa oli juuri sellainen kuin sen kuuluu olla. Matkan jälkeen olemme saaneet kiitosta niin osallistujilta kuin heidän vanhemmiltaan. Kaiken luulisi siis olevan hyvin.

Ammattijärjestötoiminnan pitkäaikaisena aktiivina ymmärrän liikkuvani harmaalla alueella tällaisilla matkoilla. Opettajana saamani korvaus ei mitenkään vastaa matkan vaatimaa työtä. Palkka riittää kyllä suunnitteluun, mutta se ei riitä ympärivuorokautiseen usean päivän ajan jatkuvaan vastuun kantamiseen. 80 euron ulkomaanpäiväraha lohduttaa hieman, mutta se ei edelleenkään ole palkkaa.

Ohjelman varaaminen ja maksaminen, mikä usein täytyy hoitaa etukäteen Suomesta, on mielenkiintoinen kokemus omassa kunnassani. Ymmärrän, ettei ole loogista, että suuren työnantajan jokaisella työntekijällä ja pienellä yksiköllä on oma luottokortti. Käytännössä nämä ostotilanteet ovat kuitenkin hieman koomisia, koska joudun ensin tarkistamaan, että kaupunginkanslian luottokortin omistava henkilö on töissä ja saavutettavissa. Sen jälkeen teen varauksen, painan ostonappia ja soitan henkilölle, joka luettelee kaikki tarvittavat numerot ja lopuksi vahvistaa maksun mobiilisovelluksensa kautta (joka on mitä luultavimmin henkilön omassa matkapuhelimessa). Vaihtoehtona on, että käytän omaa luottokorttiani ja lähetän laskun kunnalle, joka hyvittää maksun seuraavan palkanmaksun yhteydessä. Ensimmäinen vaihtoehto on aikaavievä ja toinen tarkoittaa, ettei minulla ole rahaa käytössäni.

Ennen matkaa opiskelijoiden keräämät rahat siirrettiin minun tililleni siten, että pystyisin paikan päällä Puolassa maksamaan yhteisiä kustannuksia, kuten raitiovaunulippuja ja museon sisäänpääsymaksuja. Tämä ei ole mitenkään ongelmatonta. Se vaatii vanhempien/opiskelijoiden luottamusta, mutta myös selkeää kommunikointia ja kirjanpitoa. Pahimmassa tapauksessa minua voidaan jälkikäteen syyttää huijaamisesta. Suljettu luottokortti osoittaa myös, miten huono vaihtoehto on, että opettajalta odotetaan omien maksukorttien ja puhelinten käyttöä matkoilla.

Ydinasiaksi muodostuu kysymys. Miksi me opettajat matkustamme vuodesta toiseen opiskelijoiden kanssa näistä lähtökohdista? Vastaukseni on, että tässä asiassa sydän voittaa järjen. Niin kauan kuin kaikki sujuu hyvin, järjestelmä jatkuu. Kun ensimmäiset ongelmat ilmestyvät happamien naamojen, kyseenalaistavien vanhempien tai muun sotkun muodossa, saattaa olla, että järki voittaa sydämen. Silloin jään kotiin ja kerron holokaustista kuvien ja filmien avulla.

Nämä ovat kuitenkin kysymyksiä, jotka tulee nostaa esiin keskusteluun, jotta voimme mahdollisesti jatkossa saada muutoksen aikaan.

Monia Lindholm,

FSL:n edustaja OAJ Pohjanmaan hallituksessa