Miten olisi vähän lisää sinnikkyyttä?

Annat opiskelijoille tehtävän. Käyt sen läpi suullisesti ja annat tehtävän myös kirjallisena, pilkot ja selität, rohkaiset ja kannustat. Ja toivot parasta.

Osa lähtee nopeasti uppoutumaan tehtävään, hakee tietoa, kirjoittaa, vaihtaa ehkä muutaman ajatuksen toisen yhtä nopeasti tehtävästä kiinni saaneen kanssa. Mahtavaa! Näitä opiskelijoita tuntui kyllä takavuosina olleen enemmän. Mutta opettajan sydän iloitsee näistä kahdesta tavattomasti!

Osa lämpenee hitaammin. On pakko ensin tutkia Face ja Insta ja Snäppi ja TikTok, toki salamannopeasti, ettei opettaja ehdi kulmakarvojen kohotusta pidemmälle. Sitten täytyy katsoa tehtävää ja todeta: en mä ymmärrä, mitä pitää tehdä. Ja opettaja tulee viereen, pilkkoo pilkotut lauseet vielä pienemmiksi, selittää, rohkaisee ja kannustaa. Antaa ensimmäisen etapin, mistä lähteä liikkeelle. Ja niin opiskelijat etsivät kuuliaisesti ensimmäisen etapin, mutta sen etsimiseen menee hiukan aikaa, koska Face tai Insta tai Snäppi tai TikTok kilahtaa ja on ihan pakko, ope, katsoa, kun se voi liittyä vaikka työssäoppimiseen! Opettajan kulmien kohotessa hiusrajaan asti opiskelijat huokaisten jatkavat tehtävän tekemistä.

Osa nyökkää kuuliaisesti, kun opettaja kysyy, onko tehtävä ymmärretty. Opiskelija ottaa tehtävän ja poistuu luvallisesti toiseen tilaan tekemään tehtävää, jota ei voi tehdä, koska ei tosiasiassa ymmärtänyt tehtävää. Tai ei huvittaisi tehdä tätä tehtävää ja siksi tuntuu, ettei ymmärrä. Mutta ei halua kysyä opettajalta lisäohjeita. Tuntuu liian työläältä.

Ja sitten koittaa se hetki, jolloin kokoonnutaan yhteen. On aika tarkastella tehtävää. Kaksi tehtävään uppoutunutta viittaa posket punaisina valmiina kertomaan kaiken tästä tehtävästä. Heillä on PowerPoint- esitykset hienojen kuvien kera ja lähteetkin on muistettu merkitä loppuun. Hitaammin lämpenevät punottavat hiukan enemmän, he olivat valmiita omasta mielestään noin kymmenen minuutin kuluttua siitä kun chattailulta ehtivät tekemään tehtävää, mutta opettaja kertoi, että asiasisältöä pitäisi olla vähän enemmän. Aika ärsyttävää käyttää tällaiseen koko oppitunti. Viimeinen opiskelijaryhmä on hiljaa niin kauan kuin voi ja kysyttäessä toteaa hiukan punaisena ettei tehnyt tehtävää, kun se oli niin vaikea ja ei löytänyt mitään.

Mitä tästä voi oppia? Tai kenen pitäisi oppia? Miten olisi pieni tilannekatsaus; aivan ilmeisesti tehtävästä hyötyivät vain ne kaksi. Millä tavalla nämä kaksi muuta ryhmää (joita on huomattava osa) voisivat ottaa kopin tehtävästä, joka ilmiselvästi ei kiinnosta tippaakaan? Onko kyse siitä, että tiedonhaku on pohjimmiltaan hukassa osalta nuorisoa, vaikka sometus osataan? Vai onko ongelmana huono metodi, pitäisikö kaikessa ottaa käyttöön tiimityöskentely? Entä kun opiskelijat keksivät kysyä tietoa tekoälyltä?

Aina ei voi valita. Elämä ja opiskelu sisältää aineksia, jotka on vaan pureskeltava, vaikka olisi niistä mitä mieltä tahansa. Pureskelu ruokkii ja vahvistaa. Liian isot palat eivät sula tai ne jopa tukehduttavat. Siksi tietoa on hyvä pilkkoa sopivasti. Siksi opettaja etsii yhä uusia keinoja saada opiskelijat ottamaan vastuu ja iloitsemaan oppimisestaan. Mutta sinnikkyyttä se vaatii. Sitä sinnikkyyttä voisi oppilaitoksiin lahjoittaa kilokaupalla. Sinnikkyyttä ja oppimisen iloa, opiskelijoille ja opettajille! Mehän ei Pohjanmaalla luovuteta, eihän!

Helena Kallio
Opettaja, STEP-koulutus
Lapua

Artikkeli on julkaistu Pohjanmaan opettaja -lehdessä 1/2025