Pidimme YLL-jaoston jäsentilaisuuden joulukuun lopussa viime vuonna. Tilaisuutemme oli mukava kohtaaminen, jossa juttelimme ajankohtaisista yliopistoasioista ja jossa jaoimme ansiomerkit kolmelle Vaasan yliopiston opetusalan yhdistys VYLL ry:n aktiiville.
Jäsentilaisuudessa OAJ:n pronssisen ansiomerkin hopeisin lehvin saivat Heli Katajamäki ja Suvi Isohella. Tiina Sorvali sai OAJ:n pronssisen ansiomerkin. Heli on YLL-jaoston ja VYLLin puheenjohtaja, Suvi puolestaan on ollut mukana paitsi YLL-jaostossa myös pitkään hoitanut monia tehtäviä VYLLissä ja Tiina on ollut VYLLin luottamushenkilönä jo lähes 20 vuotta.
Ei ole pitkä, kun luin kirjoituksen siitä, miten joku pitää ansiomerkkejä turhina ja kokee, ettei ainakaan itse sellaisia tarvitse. En itsekään ole ajatellut tekeväni ammattiyhdistystyötä siksi, että joskus saisin ansiomerkin – kuten tuskin kukaan muukaan. Ansiomerkkien hakemista harkitsemista suunnitellessamme keskustelimme myös yhdistyksessämme siitä, miten paljon työtä niiden hakeminen vaatii. Taisi mennä useampikin tunti, kun kaivelimme vanhoja pöytäkirjoja, jotta antamamme tiedot ovat oikein.
Nyt kun ansiomerkit on haettu ja saatu, tuntuu hyvälle, koska jälleen yksi projekti on saatettu loppuun. Mikä siinä onkin, että keskeneräisiksi jääneet projektit jäävät kaihertamaan mieltä? Toisekseen itse tilaisuudesta jäi lämpimät muistot, vaikka osa mukavista hetkistä on jo nyt – päivä tilaisuuden jälkeen – unohtunut ja jäänyt uusien työtehtävien jalkoihin.
Hyvän tunteen lisäksi ymmärrän nykyisin ansiomerkit kokonaisvaltaisemmin. Ne ovat organisaatioille mahdollisuus antaa tunnustusta työstä, jota on tehty, ja samalla tapa tehdä työtä näkyväksi. Ei ansiomerkki ole pelkkä metallinpala. Metallisena se on pysyvä symboli, joka sisältää kymmeniä, satoja tai tuhansia tunteja työtä – oikeita paloja kunkin ihmisen elämästä.
Ansiomerkki kertoo pienen osan sinun tarinaasi tällä planeetalla. Ja onnittelut kaikille niille, jotka ovat ansiomerkin rintaansa saaneet!
Heli Katajamäki
YLL-jaoston puheenjohtaja